Reuna, 2026
Pohjoiskarjalaisen Niina Holopaisen romaani Graniittijalka on muistini mukaan ensimmäinen lukemani romaani, jossa yksi keskeisistä kertojista on rakennus. Tässä tapauksessa talo. Romaanin lajityyppi kuuluu olevan maagista realismia, Tarulle vähän tuntemattomampaa genreä. Omaan makuuni maagisuutta oli juuri sopivasti. Puhuvan talon ja taivaalta satavien kukkien muodossa.
Sekä talon että sukupolviromaanin tarina alkaa sisällissodan jälkeisestä ajasta ja jatkuu 2000-luvulle saakka. Talon ensimmäinen omistaja ja emäntä on Hilma, häntä seuraa aikanaan tytär Leila. Hilma solmii taloon yhteyden ja se sama yhteys on olemassa myös hänen jälkeläisillään. He kommunikoivat talon kanssa, talo sekä puhuu että kuuntelee. Ja suojelee omiaan, kaikin käytettävissään olevin keinoin.
Talo johdattaa lukijaa lempeästi läpi sukupolvien. Henkilöitä on yllättävän paljon, samoin tapahtumia. Osa hyvinkin yllättäviä. Minulla ainakin säilyi mielenkiinto hyvin loppuun asti. Valitettavasti en päässyt kovin lähelle kaikkia hahmoja – tarinassa olisi ollut aineksia vaikka trilogiaan asti.
Sitä maagisuutta romaanissa on tosiaan sen verran maltillisesti, että voin varauksetta suositella Graniittijalkaa myös teille (meille) realismin ystäville. Romaani ei sijoitu Pohjois-Karjalaan, mutta kirjailija on kuitenkin laittanut tarinaan sivuhenkilöksi tosi kivan täältä päin kotoisin olevan hahmon, jonka jutustelu tuntuu erityisen kotoisalta.
Tämä tarina toimisi hyvin myös näyttämöllä. Toivottavasti joku teatteri tarttuu tähän. Ensimmäisenä parhaaksi talon ääneksi tulee mieleen tietenkin Seela Sella. Talo on selvästikin naispuolinen.
(Lämpimiä ajatuksia Seela Sellalle sairaalaan, toivottavasti olet toipumaan päin <3)
– Taru –
P.S Niina Holopainen haastoi pari päivää sitten ihmiset lukemaan sekä Graniittijalan että kuukausi sen jälkeen ilmestyneen Maritta Lintusen Hallan. Lupasin oitis tarttua haasteeseen. Joudun kyllä hetken Hallaa odottelemaan, koska se on kovin varattu Vaara-kirjastoissa.
Vastaa