Kotimainen musiikkielokuva, ensi-ilta 25.12.2024
Käsikirjoitus: Hanna Leivonniemi
Ohjaaja: Mari Rantasila
Pääosissa: Saku Taittonen, Alvari Stenbäck, Mauno Terävä, Samuel Kujala, Emil Kihlström ja Valtteri Lehtinen
Levoton tuhkimo kertoo bändistä nimeltä Dingo – tai ehkä kuitenkin lähinnä sen keulahahmosta Neumannista. Kävimme katsomassa sen ensi-illassa Joensuun Savon kinot-elokuvateatterissa. Tällaiselle vanhalle Dingo-fanille tämä on juuri sopiva elokuva 😊 Elokuva on kuitenkin fiktiivinen – kuten elokuvan alkukirjoituksessakin kerrotaan, niin siinä on sekä ”totta, tarua että kylillä kuultua”.
Levoton tuhkimo kertoo ensinnäkin Dingon alkutaipaleesta, kukoistuksesta sekä bändin hajoamisesta. Siinä on myös ”sivutarina” (mikä elokuvissa ilmeisesti aina kuuluu olla?) Nipan vaikeasta isäsuhteesta sekä parisuhteesta ensimmäisen puolison Marikan kanssa. Muut Dingon jäsenet ovat elokuvassa enemmän tai vähemmän sivuroolissa.
Rooleista puheen ollen, kaikki nuoret näyttelijät onnistuvat rooleissaan hienosti. Lukuunottamatta Elias Salosta Lasse Norreksen roolissa – roolista tuli mielestäni kovasta yrityksestä huolimatta teennäinen. Kun taas Reino Nordin oli Pave Maijasena uskottava.
Koska kyseessä on musiikkielokuva, niin musiikki on tietenkin pääosassa. Dingon oman musiikin lisäksi elokuvan muukin musiikki on erinomaista ja sopii elokuvaan kuin nenä päähän. Nipaa näyttelevä Saku Taittonen myös laulaa elokuvassa jonkun verran itse.
Itselleni elokuvan parasta antia olivat ne lukuisat välähdykset oikeasta Dingosta – lähes kaikissa keikkakohtauksissa oli ”sotkettu” kohtaukseen sekä oikeita Dingon keikkoja että näyttelijöiden tekemistä. Myös keikkabussikohtauksissa näytettiin välillä Dingon oikeaa keikkabussia ja bändin jäseniä. Pakko myöntää, että huulillani oli aina leveä hymy, kun Dingo esiintyi elokuvassa. Paljon hyviä muistoja 😊
Elokuvan lopussa poskelleni vierähti myös pari kyyneltä, niin kuin hyvän elokuvan lopussa usein kuulukin käydä. Olisin tiedättekö halunnut nousta seisomaan ja taputtaa (sitten en kuitenkaan kehdannutkaan). Taputtaa sekä hyvälle elokuvalle mutta ennen kaikkea tuolle hienolle bändille, jonka musiikki tulee elämään täällä vielä kauan meidän jälkeemme.
Suosittelen elokuvaa tietenkin kaikille kaltaisilleni vanhoille Dingo-faneille (nostalgiatrippi takuuvarmasti), mutta myös nuorisolle vaikkapa lähihistorian oppituntina. 1980-luku välittyy elokuvasta todella hienosti ilman mitään tyylirikkoja-tai mokia. Dingon suosio ja varsinkin joukkohysteria kyllä oli mielestäni silloin paljon suurempaa ja vaarallisempaakin, kuin elokuva antaa ymmärtää.
Käykäähän katsomassa – kyllä puolitoistatuntisen voisi paljon huonomminkin käyttää!
-Taru-
Vastaa